Vaikka menemme luterilaisittain kirkossa naimisiin, viehättää minua myös pakanalliset perinteet. Ennen vanhaan syksyisin vietettiin kekriä. "Kekrin vietto ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinmiesten päivän väliseen aikaan. Sitä vietettiin silloin, kun sato oli korjattu ja kaikki vanhaan vuoteen kuuluvat toimet ja askareet oli hoidettu niin, että uusi vuosi voitiin toivottaa tervetulleeksi. Kekriä saatettiin ennen viettää samankin kylän eri taloissa eri aikoina, riippuen siitä milloin kukin talo oli syystyönsä saanut päätökseen." (Sampsa Rydman) Jostain lähteestä luin, että palkollisilla oli tapana avioitua usein juuri kekrin aikaan, kun heillä oli vapaata.

Juhlissamme kekrihenkisyys näkyy lähinnä runsaan ruoan ja juoman muodossa. Ruokapuolessa aijomme panostaa perinteisiin ruokiin hyödyntäen kotimaisia juureksia ja vihanneksia. Luottokokkimme olivat jo vuosia sitten luvanneet kokata häissämme, joten yhdessä ruokalistan suunnittelu kävi helposti.

Minusta myös kekripukkiperinne kuulostaa hienolta. Sulhasesta kekripukki kuulostaa lähinnä oudolta, eikä kuulema kukaan ymmärtäisi, jos sellainen tulisi juhliimme häiriköimään. Wikipedia kuvailee kekripukkia sarvekkaaksi ja pelottavan näköiseksi tarkoitetuksi olennoksi. Kekripukki voitiin koota niin, että karhuntaljan tai vastaavan alla käveli kaksi miestä, kauhat sarvina, kirves kuonona ja pitkä varsiluuta häntänä. Samsa Rydman kuvaa artikkelissaan, ettei kekripukilta voinut kieltää mitään. Pukin tuli saada ruokaa, viinaa ja kahvia, emännänkin oli istuttava pukin sylissä jos pukki niin tahtoi. Se varmisti tulevan vuoden hyvän onnen. 

-Neiti Lokakuu-